missing someone

On hassua, miten tärkeeks jotkut ihmiset tulee niin lyhyessä ajassa, yhtä tärkeiks ku jotkut ihmiset pidemmässä ajassa. Ja miten vaikeelta eläminen ilman niitä voi tuntua. Ja mä puhun nyt nimenomaan ystäväsuhteista, en kaveri. Ne on kaks eri asiaa, niillä on iso ero.

Joskus, vaikka ystävyys tuntuu siltä ettei se ikinä voi kadota, tai että aikoo olla jonkun ihmisen kanssa ikuisesti niin läheisiä, voi käydä paskasti. Jonkun ihan pikku jutun takia sä voi menettää sen yhden tärkeän ystävän elämästäs. Tai välttämättä siihen ei tarvita ees mitään tiettyä syytä. Siihen riittää se että toinen muuttaa toiselle paikkakunnalle, yhteydenpito jää, tai ehkä te vaan kasvatte erilleen, tai toinen muuttuu niin ettei yhteistä polkua enää ole. Vaikka oisitte luvannu toisillenne olevanne ikuisesti yhessä, niin kauan kunnes kuolette. Niin kauan parhaita ystäviä. Se saattaa pettää. Joku päivä sä heräät ja huomaatki että ootte kasvanu erilleen. Tai ehkä oot hereillä sen kokoajan mutta et voi tehä asialle mitään, joudut seuraamaan teiän eroamista vierestä ilman että voit tehdä mitään. Se vaan tapahtuu. Se sattuu, mä tiedän sen. Oot onnekas jos pystyt pelastamaan ystäväsuhtees, koska kaikkia niitä ei voi pelastaa, ei todellakaan.
    
Mitä pidempään ystävyys on jatkunu, sitä pahemmalta se tuntuu yleensä. Sitä vois verrata oikeestaan jonkun läheisen kuolemaan, eroon tai muuhun yhtä kipeeseen asiaan. Se salpaa sun hengen, kun sä tajuat menettäväs jonkun ihmisen joka on ollut puolet sun elämästäs. Kaikki ne muistot, hyvät ja huonot, jokainen hetki pyörii sun päässä taukoamatta. Sitä miettii että miten toinen on voinut unohtaa sut niin, teidän ajat. Useimmiten yksinäisyyden tunne valtaa sun pään, tuntuu että oot ihan yksin. Vähän niinkun sut ois petetty. Hylätty yksin pimeeseen. Onhan sulla toki ehkä mahdollisesti muita kavereita, mutta ei ne tunnu niin tärkeeltä siinä vaiheessa. Ne ei oo se henkilö joka tunsi sut paremmin kun kukaan. 

Mut ehkä siitäkin kaikesta selviää, ajan kanssa. Ehkä joku päivä sitä huomaa että on selvinny eteenpäin. Mut eniten toivottua on tottakai se että ajan kanssa välit parantuis takasin, kaikki palais normaaliks. Noh, sitä ei kukaan tiedä, se vastaus on edessä päin, joten sitä odotellessa.

mitä ihmettä

Mitä ihmettä tosiaan.

Siitä on nyt vuos kun oon viimeks mitään kirjotellu, wou! Yhtäkkiä vaan ei enää jaksanu ja nyt on mennyt jo vuos, vaikka se tuntuu oikeesti vaan muutamalta päivältä.

Elämässä on tapahtunu tosi, tosi paljon asioita. Niin hyviä ja huonoja. Mä pääsin vihdoin viime syksynä opiskelemaan ja 2016 ois tarkotus valmistuu sit Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaks! AWESOME, moni huutais varmasti niin tällä hetkellä, mut ite musta tuntuu et onkohan tää sittenkään se ala millä haluun työskennellä vai ei.

Kirjotin mun viimesimmässä blogitekstissä että ' Mut seuraavaa puoltavuotta mä en haluu enkä uskalla ees ajatella, joko siitä tulee täys katastrofi, tai sit siitä tulee mahtava. Mut se jää nähtäväks.'  ja niinhän siinä sitten kävi, loput puolvuotta oli pelkkää katastrofia. Lyhyesti sanottuna, pyörin väärissä porukoissa, väärissä paikoissa ja tietysti alkoholia, liikaa alkoholia. Lopullinen ero silloisen poikaystävän kanssa, sekä muuttelua paikasta toiseen. Noh, tulipahan ainaki koettua myös se vaihe tässä elämässä! Olisin kyllä voinu jättää väliin sen.

Nyt ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen onnellisesti kesälomaillessa ilman töitä (ja nykyään lahdessa asuen)...mä alan kirjotelemaan taas uudestaan, tasan vuoden jälkeen? Eikä mulla ees oo mitään sanottavaa. Mutta ehkä seuraavassa postauksessa tulee jotain asiallista ja ajankohtaista. 

missä mun elämän otsikko

Nyt se on sitte ohi, maailman ihanin, ja samalla raskain vuosi. Ihmiset, nää ihmiset kenen kanssa mä vietin tän vuoden, joita en oo tuntenu vielä ees vuotta, nää on tuonu mulle jotain semmosta energiaa minkä takia oon jaksanu kaiken vaikeuden keskellä niilläki hetkillä ku oon luullu et se ei oo mahdollista enää. Kiitos siitä teille, just sulle joka ehkä satut lukemaan tätä, mun entinen luokkalainen, mun jaksaminen on ollu sun ansiota.

Tätä vuotta on menny jo puol vuotta, mitä vittua?!? Miten vuodesta 2013 voi olla jo puolet menny, mihin tää aika on juossu? Puolessa vuodessa mä oon ollu 6 kertaa kipee, hakenu TAAS pääsykokeissa, kuullu että muutto järvenpäähän on edessä enskuussa, ja kokenu niin paljon kaikkee semmosta mitä en voi ikinä unohtaa, niin hyvässä ku pahassaki. Viimesimpänä muistona on viimeviikolla vietetyt päättärit, mitkä todellakin pääsee mun top10 listaan! En muista millon ois viimeks ollu niin mahtavaa.
   Mut seuraavaa puoltavuotta mä en haluu enkä uskalla ees ajatella, joko siitä tulee täys katastrofi, tai sit siitä tulee mahtava. Mut se jää nähtäväks.